Vs: Tarinakilpailusarjan osallistumiset
C)
Olen foorumin historian alusta saakka ollut erittäin aktiivinen "luen-mutta-en-kirjoita"-tyyppinen foorumin käyttäjä. Jokin aika sitten vintage-kelloihin erikoistunut vanhenne.fi järjesti sähköpostikirjekilpailun, jossa parhaiten kellon tarpeensa perustelleelle kisailijalle oli tarjolla vanha Zodiac-rannekello. Kyseisen kellomerkin historia synnytti saman tien mielessäni tarinan, ja päätin koittaa kirjoittaa dekkarinovellin hieman film noir-elokuvien ja vanhojen rikoskirjojen hengessä. Näin ollen en sitten tullut koskaan kirjoittaakseni Zodiac-kisan tehtävänannon mukaista mailikirjettä
Tämä tarinakilpailu tuli siis kuin tilauksesta. Tekstiä tuli paljon, joten pidän jonkinlaisena voittona jo sitä, jos jaksatte lukea loppuun saakka
Jazz-laulajatar ja Zodiac –mies
kirjoittanut Mod3rn_Tim3s
Olin saapunut Vallejoon kuusi päivää aiemmin, ja siitä saakka ankara sade oli kurittanut tätä kauhun jähmettämää kaupunkia. Vuoden aikaan nähden poikkeuksellisen kylmä ja sateinen sää ei ollut kuitenkaan asukkaiden suurin huolen aihe. Murhaaja oli yhä vapaana. Pelko seuraavan surmatyön tapahtumisesta näkyi jokaisen kohtaamani kaupunkilaisen katseessa, sen pystyi aistimaan tarkkailemalla heidän levottomia liikkeitään. Pahinta oli, että näissä järjettömissä veriteoissa ei tuntunut olevan mitään kaavaa. Seuraavaksi uhriksi saattoi päätyä kuka tahansa Vallejon vajaasta sadastatuhannesta asukkaasta. Paikallisilta poliisivoimilta näytti puuttuvan tarvittava kokemus ja luovuus tällaisen jutun ratkaisemiseksi. Tähän mennessä täkäläisiä lainvalvojia olivat työllistäneet lähinnä epätoivoiset viinakaupan ryöstäjät, mahtailevat sutenöörit ja niljakkaat huumekauppiaat. Näiden saattaminen vastuuseen teoistaan vaati lähinnä hieman viitseliäisyyttä ja kykyä loogiseen ajatteluun; kuin huonosti suunniteltu pasianssipeli, joka menee läpi joka ikinen kerta. Nyt oli kyse jostain aivan muusta, logiikka oli kaukana tästä jutusta. Viitseliäisyys ei auttanut, kun kukaan ei oikein tiennyt, mitä pitäisi viitsiä tehdä. Varmaankin juuri siksi piirikunnan poliisipäällikkö oli pari viikkoa aiemmin ylpeyttään nieleskellen pyytänyt sihteeriään tarttumaan puhelimeen ja valitsemaan numeroni.
Täytyy tunnustaa, että näiden kuuden päivän aikana en ollut päässyt jutun selvittämisessä edes alkuun. Päivät olin kävellyt ympyrää nuhjuisessa hotellihuoneessani ja tutkinut poliisipäälliköltä saamiani juttua koskevia asiakirjoja. Siihen nähden, että paikallisella poliisilla ei ollut hajuakaan jutun juonesta, se oli pystynyt jotenkin tuottamaan valtavan määrän tutkinta-aineistoa. Olin levitellyt nämä hajanaiset raportit ja veren kyllästämät valokuvat uhreista huoneeni lattialle ja koitin vedellä viivoja pisteestä toiseen, saada juttuun jotain tolkkua. Välillä istuin alas, sytytin tupakan ja kävin läpi yksittäisiä dokumentteja, välillä taas kiipesin tuolille nähdäkseni tutkintamateriaalin ikään kuin laajemmassa perspektiivissä. Mikään keino ei tuntunut avaavan juttua piirun vertaa. Toisinaan saatoin kokea pikaisen oivalluksen hetken, mutta aivan yhtä nopeasti olin taas tyhjän päällä. Tähän mennessä olin joka ikinen ilta päätynyt purkamaan jutun aiheuttamaa turhautumistani satama-alueen rähjäisiin juottoloihin, ryypännyt merimiesten kanssa ja kuunnellut heidän loputtomia juttujaan kuumista naisseikkailuista ja voitetuista nyrkkitappeluista, kertomuksia, joissa totuus tuntui usein olevan vain epätoivottu, mutta väistettävissä oleva este viihdyttävän tarinan tiellä (paradoksaalista muuten, että useimmiten merimiehet tappelivat keskenään, en ollut kuitenkaan koskaan tavannut merimiestä, joka olisi joskus hävinnyt tappelun).
Tänäkin iltana raivasin pää painuksissa tietäni läpi sankan sateen, kohti satama-alueen kuppiloiden kylmänä hohtavia neon-kylttejä. Hattu oli niin syvällä päässäni kuin mahdollista, takin kaulukset pysyivät pystyssä vain pitämällä niistä koko ajan kiinni käsilläni. Takkini liepeessä tuuli ja sade kävivät päättymätöntä taisteluaan; välillä tuuli pääsi niskan päälle ja nosti liepeeni hulmuamaan levottomasti perässäni, välillä taas sade otti erävoiton painamalla märkyydestä raskaan popliinikankaan tiukasti pohkeitani vasten. Olin melko varma, että olin saanut riittävän annoksen raitista ulkoilmaa, ja nostin katsettani kartoittaakseni korttelin ravintolatarjontaa. Kadun toisella puolella oli Bar Seawolf, meluisa ja tupakansavusta sakea pieni baari, jossa olin viettänyt ensimmäisen iltani tässä kaupungissa. Jostain syystä tuo pubin pahanen ei juuri nyt vetänyt minua puoleensa. Lisäksi minulla oli unenomaisen sekavia muistikuvia ajautumisesta sanaharkkaan paikan juomanlaskijan kanssa. Hieman kauempana punatiilisen teollisuusrakennuksen seinästä kajasti punertavaa valoa. Koska oli myöhäinen ilta, ja olin kaukana keskustan ympäri vuorokauden auki olevista elintarvikekioskeista, päättelin, että tuon samean valon lähde saattoi olla ainoastaan jonkin alkoholijuomia tarjoilevan anniskeluliikkeen mainoskyltti. Tihensin askeleitani ja parisenkymmentä metriä käveltyäni nostin jälleen katsettani. Nyt erotin jo mainoskyltissä olevan tekstin: Jazz Club Hermetic. Jatkoin harppomista, lopulta melkein juoksin kohti ovea. Vesi loiskui ja tunsin, kuinka märät sukkani litisivät kenkieni pohjia vasten.
Saavuin klubin syvän viininpunaiselle ovelle, tartuin kahvaan ja vedin. Ovi näytti raskastekoiselta, mutta aukesi yllättävän kevyesti ja äänettömästi. Astuin sisään ja kohtasin ovimiehen, jonka ilme näytti siltä kuin olisin yllättänyt hänet pahan teosta.
- Anteeksi, herra. En viitsinyt seisoskella ulkona. Melkoinen koiranilma, niin kuin varmaan huomasitkin. Ojenna päällystakkisi ja hattusi. Laitan ne narikkaan tuohon lämpöpatterin viereen, saat ne sitten kuivina ja lämpöisinä takaisin, mikäli viihdyt pidempään.
Tein kuten ovimies oli pyytänyt ja heitin tälle neljännesdollarin vaivanpalkaksi. Ryhdyin tutkimaan ravintolaa katseellani. Ensimmäiseksi silmääni osui miestenhuoneeseen johtava kyltti, jota lähdin seuraamaan. Astuin sisään käymälään, otin pyyhkeen ripustimesta, kävelin peilin ääreen ja pyyhin pois kasvoiltani veden ja valuneen hiusvoiteen. Sen jälkeen kaivoin housujeni takataskusta kamman ja muotoilin frisyyrini uudelleen. Lopuksi pesin käteni ja lähdin suunnistamaan kohti baaritiskiä. Tiski oli pitkä ja L-kirjaimen muotoinen. Sen takana baarimikko näytti kyllästyneeltä, ilta oli väkimäärästä päätellen ollut hiljainen. Istuin baarijakkaralle ja pian baarimikko lähti löntystelemään laiskan näköisesti minua kohti. Tilasin tuplaviskin ja tupakka-askin sekä pyysin saada luettavakseni päivän lehden. Sytytin tupakan ja otin varovaisen hörpyn viskistä. Avasin sanomalehden eteeni, mutta en jaksanut lukea siitä yhtään juttua. Sen sijaan katseeni hakeutui kuin itsestään vieressäni istuvan miehen ranteeseen, tarkemmin sanottuna hänen kelloonsa. Tämä tapa oli pinttynyt syvälle minuun. Isäni oli ollut aina sitä mieltä, että oikealla miehellä on oltava kello. Hänen palava kiinnostuksensa rannekelloihin oli hämmästyttänyt minua siitä saakka, kun olin osannut hämmästellä. Lapsena olin usein joutunut kuuntelemaan pitkiä kelloaiheisia monologeja. Kronometri, liipotin, bezel; nämä kaikki olivat tahtomattani tulleet minulle hyvin tutuiksi jo varhain. Aikana, jolloin ensimmäiset avaruuslennot oli tehty, isäni oli yhä vankkumattomasti sitä mieltä, että kellojen koneistoja liikuttava mekaniikka kertoo kaikista konkreettisimmin ihmislajin rajattomasta kyvykkyydestä. Kaikki tämä oli aiheuttanut minussa voimakkaan vastareaktion, enkä ollut isäni pettymykseksi koskaan suostunut kantamaan kelloa ranteessani. Tunsin kuitenkin kellovalmistajat ja niiden välisen hierarkian, erotin priiman ja sekundan. Ja siksi luultavasti nytkin vilkuilin vaivihkaa tuntemattoman miehen rannetta ja koitin saada selvää merkistä. Siinä näytti olevan ympyrän sisään piirretty risti. Helppo nakki! Kyseessä oli sveitsiläinen laatumerkki, Zodiac. Se mitä tuolla tiedolla tein, sitä en tiennyt itsekään.
Itseni ja Zodiac -miehen lisäksi ravintola oli suhteellisen tyhjä. Perällä, baaritiskin vasemmalla puolella muutama laivaston sotilas näytti viettävän vapaailtaansa biljardipöydän äärellä. Tiskiltä katsottuna oikeassa peränurkassa seisoi vanha pianon rähjä ja sen vieressä istui pieni, huonoryhtinen mies olutlasi edessään. Yhtäkkiä katseeni osui muutaman metrin päähän tiskin toiselle laidalle. Siellä näin jotain hyvin kiinnostavaa. Baarijakkaralla istui jalat ristittynä kaunis vaaleaverikkö, syvän tummansininen sametti-iltapuku yllään. Hän nojasi vasemmalla kyynärpäällään tiskiin, oikea käsi vei pitkässä holkissa palavaa savuketta kohti tulipunaiseksi maalattuja huulia. Naisen imaistessa henkoset, hänen silmänsä menivät hieman sirrilleen paljastaen silmäkulmiin muodostuvat hennot uurteet. Hän näytti juuri sellaiselta elokuvien kohtalokkaalta viettelijättäreltä, johon on helppo rakastua, mutta johon rakastumisesta saa poikkeuksetta kantaa raskaat seuraukset. En voinut käsittää, mitä tuo nainen teki tänä sateisena iltana täällä. Käänsin silmäni nopeasti Zodiac –mieheen ja huomasin myös hänen kiinnittäneen katseensa tiiviisti tuohon yksinäiseen kaunottareen. Minua melkein huvitti, kun yllätin itseni kokemasta jonkinlaisia mustasukkaisuuden tunteita naisesta, jonka olemassaolosta olin tullut tietoiseksi vasta joitain sekunteja aiemmin. Ryhdyin kiireesti miettimään toimivaa lähestymisrepliikkiä, jolla saavuttaisin etulyöntiaseman kilpailussa kaunottaren suosiosta. En päässyt ajatustyössäni pitkällekään, kun huomasin naisen nousevan baarijakkaralta ja kääntyvän minun ja Zodiac –miehen suuntaan. Hän otti pari hidasta askelta, pysähtyi sitten ja avasi suunsa.
- Anteeksi, herrasmiehet, mutta sattuuko teillä olemaan kelloa?
Pyörittelin hämmentyneenä päätäni enkä saanut sanaa suustani. Zodiac –mies sen sijaan kohotti hieman vasenta kättään ja kertoi kellon olevan neljää minuuttia vaille yhdentoista. Tuo täsmällisyys ja itsevarma äänensävy ärsyttivät minua. Käänsin katseeni takaisin viskilasiini ja imaisin kiukkuiset savut tupakastani.
- Kiitos. Kylläpä aika rientää. Minun pitäisi kai laulaa vielä yksi kappale, nainen sanoi ja kääntyi kannoillaan.
Nainen käveli hitain askelin kohti pianoa. Aivan baaritiskin kulmassa hän pysähtyi hetkeksi, sammutti savukkeensa tuhkakupin reunaan ja pyysi baarimikkoa tuomaan ison lasin valkoviiniä. Baarimikon askellus ei ollut enää lainkaan löntystävää, vaan hän suorastaan juoksi toteuttamaan naisen toivetta. Nainen otti viinilasin, iski baarimikolle silmää ja jatkoi matkaansa pianon suuntaan. Pianon vieressä istuva mies huomasi tilanteen, joi pitkin kulauksin tuoppinsa tyhjäksi ja siirtyi pianonjakkaralle istumaan. Hitaan ja katseemme naulinneen kävelynsä päätteeksi nainen pysähtyi pianon viereen ja riisui kenkänsä. Pieni huonoryhtinen mies asetti sormensa koskettimille ja alkoi soittaa. Piano kuulosti täsmälleen yhtä epävireiseltä kuin miltä se näyttikin, mutta pystyin silti tunnistamaan kappaleen, se oli Billie Holidayn tutuksi tekemä Lover Man. Alkusoiton aikana nainen sulki silmänsä ja huojui paljasjaloin musiikin verkkaisessa tahdissa. Vielä hetki sitten näyttäytynyt miltei ylimielinen itsevarmuus oli äkkiä muuttunut sanoin kuvailemattoman kauniiksi hauraudeksi. Nainen näytti elävän musiikkia koko vartalollaan. Tunsin sietämätöntä halua mennä naisen luokse, ottaa hänet syleilyyni ja suudella hänen punaisia huuliaan. Zodiac –mies tuijotti niin ikään haaveilevan näköisenä naista, samoin biljardipelinsä keskeyttäneet laivaston pojat. Lopulta laulu alkoi. Ääni oli syvä ja hieman käheä, herkkä ja samalla voimakas. Hetkittäin laulussa oli joitain epäpuhtauksia, mutta se ei häirinnyt ketään. Se oli upeinta, mitä olin kuullut ja kauneinta, mitä olin nähnyt - ja olin sentään nähnyt itsensä Lady Dayn tulkitsevan kappaletta New Yorkin Cotton Clubilla.
Koko kappaleen ajan olin ollut kuin irti todellisuudesta. Tunsin ihmeellistä lämpöä koko ruumiissani, ja olin samaan aikaan sekä uskomattoman rauhallinen että tavattoman levoton. Lover man, oh where can you be? Nainen melkeinpä kuiskasi tuon kappaleen lopettavan lauseen, silmät yhä tiiviisti kiinni. Pianisti soitti lyhyen loppusoiton. Hetken esityksen jälkeen oli aivan hiljaista. Sitten laivaston pojat repesivät niin kovaäänisiin suosionosoituksiin, että oli vaikea kuvitella niiden tulevan neljästä nuoresta miehestä. Zodiac –mies yhtyi aplodeihin ja lopulta sain itsekin liikutukseltani aloitettua taputtamisen. Nainen kiitti yleisöä hymyntapainen kasvoillaan, kumartui suutelemaan pianistia poskelle ja puki kengät jalkaansa. Hän otti viinilasinsa pianon päältä ja siirtyi istumaan takaisin samalle jakkaralle, jolla oli ennen esitystään istunut. Hän asetti holkkiinsa uuden savukkeen, sytytti sen ja otti pitkät savut. Savu tuli huulten välistä ulos ohuena kiilana. Viinilasiin oli jossain vaiheessa ilmestynyt huulipunatahra. Nyt en enää välittänyt nokkelasta avausrepliikistä. Päätin, että minun on vain lähestyttävä naista ja katsottava mitä tapahtuu. Olin juuri nousemassa jakkaralta, kun nainen käänsi katseensa suuntaamme.
- Hei kellomies, tule juomaan drinkki kanssani!
Zodiac –mies vilkaisi minua. Saatoin toki kuvitellakin, mutta minusta tuntui, että hänen kasvoillaan oli voitonriemuinen hymy. Hän otti viskilasinsa baaritiskiltä ja siirtyi naisen viereen istumaan. Hetkeen en meinannut tajuta, mitä oli tapahtunut. Tuntui, että korvani menivät lukkoon ja pään täytti epämääräinen humina. Lopulta ymmärsin tappioni ja tilasin uuden tuplaviskin. Hetken kuluttua tilasin taas uuden. Nainen ja Zodiac –mies luultavasi huomasivat lasittuneen katseen, jolla heitä herkeämättä tuijotin, mutta en välittänyt siitä. En kuullut kunnolla, mitä he puhuivat, mutta heidän kasvoistaan ja eleistään oli helposti pääteltävissä, että juttu oli lähtenyt luistamaan mukavasti. Tilasin jälleen uuden viskin. Baarimikko katsoi minua hieman epäröivän näköisenä, mutta kaatoi silti lasini piripintaan. Tunsin itsesäälillä maustetun humalan valtaavan ruumiini. Lopulta nainen ja Zodiac –mies nousivat. Nainen huikkasi hyvästit pianistille ja baarimikolle. He kävelivät peräkkäin kohti narikkaa. Zodiac –mies pyysi ovimieheltä takkinsa. Ovimiehellä oli tilannetajua, joten hän antoi silmää iskien Zodiac –miehelle sekä tämän oman että myös naisen takin, näin Zodiac –mies pääsi auttamaan takin naisen ylle. Ovimies työnsi oven auki ja niin nainen poistui ravintolasta Zodiac –miehen kanssa, minun äkkirakastunut sydämeni mukanaan. Vielä pitkän ajan kuluttua tuijotin jo kauan sitten sulkeutunutta ovea ja kirosin, miksi en aikoinaan ollut uskonut isääni.
Seuraavana aamuna puhelin soi liian varhain. Nousin hotellihuoneeni eteisen lattialta edellisiltaiset vaatteet yhä ylläni ja aloin huojua kohti vaativaan kuuloista pirinää seinästä tukea pidellen. Nostin luurin vapisevin käsin, rykäisin ääneni auki ja vastasin. Se oli piirikunnan poliisipäällikkö. Satama-altaasta oli löytynyt uusi uhri. Mitään sanomatta laskin luurin, nostin sen uudelleen, valitsin American Airlinesin asiakaspalvelun numeron ja varasin paikan seuraavalle mahdolliselle lennolle New Yorkiin.