Nyt en siis puhu kellon iästä vaan kellon kantajan ikääntymisestä.
Joskus 20 vuotta sitten tunsin, että en halua vielä olla niin vanha, että käyttäisin kultakelloa. Kultaiset (ja varsinkin pukukellot) tuntuivat olevan eläkeiän kynnyksellä olevien vähintään 50v täyttäneiden juttu ja nuoremmat käyttävät sporttisempia teräsjööttejä ja jos niissä on kultaa niin se on sitten räpmuusikoihin samaistuvien menestyksen merkki - tai ainakin menestyksen ulkoinen näyttämishalu,
Mutta nyt kun niitä ikäpaaluja on mennyt, niin olen huomannut muuttaneeni asennettani. Toki varmaan kellomarkkinakin on muuttunut ja siellä preferenssit, mutta kyse on muustakin. Ehkä täyskultaiset ja painavat kellot täyskultarannekkeilla ovat siirtyneet vähän eri käyttöön kuin mitä ne olivat parikymmentä vuotta sitten - nyt ei enää puhuta perinteisestä juppimaailmasta vaan, no, vanhentuneista jupeista. Kultakääty kaulaan, rintakarvat näkyville ja painava ja paksu täyskultainen kello käteen?
Luin myös jostain että AP ROO on menettämässä suosiotaan ja se perinteinen RO kasvattamassa. Lieneekö kyse samasta muodin muutoksesta?
Nyt minulle kelpaisivat taas sellaiset kultaiset pukukellot josta hankkiuduin aikoinaan eroon ja joiden hankkiminen nyt maksaisi 4-5 kertaa enemmän (PP Calatravaa muistellen), tai muuten vain vähemmän sporttiset mallit. Jalometallit nyt enemmän ok kuin aiemmin, niistä ei tule näppylöitä. Myös hieman erikoisemman muotoiset kellot enemmän ok omien mieltymysten mukaan, tai muuten erikoisemmat merkit tai oudommat mallisarjat. Mietin koko ajan vähemmän kellojen flippausarvoa ja -helppoutta/nopeutta. Jos pidän jostain, ostan sen ranteeseen enkä mieti enää niin paljon, miten helppo se on vaihtaa seuraavaan kyllästyttyäni. Huomaan että kyllästymiskynnys on kasvanut, enää ei ole niin kiire vaihtaa taas seuraavaan.
Ja ihan realistisia huomioita: täydet pienellä fontilla täytetyt kellotaulut jossa on iso läjä eri komplikaatioita ja pieniä aputauluja, eivät toimi koska niitä ei enää näe. Ihan kaameaa koittaa tihrustaa jotain kahden pikselin tekstiä taulusta jossa on perpetual-kalenteri ja ajanotto ja pari muuta ominaisuutta päälle ja koittaa selvittää mitä kello on. Samoin open worked -tauluissa ne isot viisaritkin ovat välillä varsin vaikeita tunnistaa varsinkin jos valaistus on jotain muuta kuin täydellinen ja viisareissa ei (tietenkään) ole lumea. Sen sijaan että koittaa tihrustaa mikä vuosi on menossa (hyvin hyvin pienestä vuosiluvusta), tärkeämmäksi käyvät minute repeater ja grande sonnerie -komplikaatiot.
Vaikealukuisin taulu -sarjassa esim IWC:n perpetual oli jo sellainen koettelemus että vuosiluku + edes päivämäärä olisi vaatinut otsapantaluupin käyttöä ja siihen en ole vielä ihan valmis ainakaan julkisesti.
Nyt käytän kelloja, joita en niiden ilmestyessä edes 15v sitten olisi voinut kuvitellakaan ostavani. Kelloja, joista näkee helposti paljonko kello on, jotka eivät sisällä mitään turhaa taulussaan, ja jotka voivat olla myös arvometallikuorisia.
Joskus 20 vuotta sitten tunsin, että en halua vielä olla niin vanha, että käyttäisin kultakelloa. Kultaiset (ja varsinkin pukukellot) tuntuivat olevan eläkeiän kynnyksellä olevien vähintään 50v täyttäneiden juttu ja nuoremmat käyttävät sporttisempia teräsjööttejä ja jos niissä on kultaa niin se on sitten räpmuusikoihin samaistuvien menestyksen merkki - tai ainakin menestyksen ulkoinen näyttämishalu,
Mutta nyt kun niitä ikäpaaluja on mennyt, niin olen huomannut muuttaneeni asennettani. Toki varmaan kellomarkkinakin on muuttunut ja siellä preferenssit, mutta kyse on muustakin. Ehkä täyskultaiset ja painavat kellot täyskultarannekkeilla ovat siirtyneet vähän eri käyttöön kuin mitä ne olivat parikymmentä vuotta sitten - nyt ei enää puhuta perinteisestä juppimaailmasta vaan, no, vanhentuneista jupeista. Kultakääty kaulaan, rintakarvat näkyville ja painava ja paksu täyskultainen kello käteen?
Luin myös jostain että AP ROO on menettämässä suosiotaan ja se perinteinen RO kasvattamassa. Lieneekö kyse samasta muodin muutoksesta?
Nyt minulle kelpaisivat taas sellaiset kultaiset pukukellot josta hankkiuduin aikoinaan eroon ja joiden hankkiminen nyt maksaisi 4-5 kertaa enemmän (PP Calatravaa muistellen), tai muuten vain vähemmän sporttiset mallit. Jalometallit nyt enemmän ok kuin aiemmin, niistä ei tule näppylöitä. Myös hieman erikoisemman muotoiset kellot enemmän ok omien mieltymysten mukaan, tai muuten erikoisemmat merkit tai oudommat mallisarjat. Mietin koko ajan vähemmän kellojen flippausarvoa ja -helppoutta/nopeutta. Jos pidän jostain, ostan sen ranteeseen enkä mieti enää niin paljon, miten helppo se on vaihtaa seuraavaan kyllästyttyäni. Huomaan että kyllästymiskynnys on kasvanut, enää ei ole niin kiire vaihtaa taas seuraavaan.
Ja ihan realistisia huomioita: täydet pienellä fontilla täytetyt kellotaulut jossa on iso läjä eri komplikaatioita ja pieniä aputauluja, eivät toimi koska niitä ei enää näe. Ihan kaameaa koittaa tihrustaa jotain kahden pikselin tekstiä taulusta jossa on perpetual-kalenteri ja ajanotto ja pari muuta ominaisuutta päälle ja koittaa selvittää mitä kello on. Samoin open worked -tauluissa ne isot viisaritkin ovat välillä varsin vaikeita tunnistaa varsinkin jos valaistus on jotain muuta kuin täydellinen ja viisareissa ei (tietenkään) ole lumea. Sen sijaan että koittaa tihrustaa mikä vuosi on menossa (hyvin hyvin pienestä vuosiluvusta), tärkeämmäksi käyvät minute repeater ja grande sonnerie -komplikaatiot.
Vaikealukuisin taulu -sarjassa esim IWC:n perpetual oli jo sellainen koettelemus että vuosiluku + edes päivämäärä olisi vaatinut otsapantaluupin käyttöä ja siihen en ole vielä ihan valmis ainakaan julkisesti.
Nyt käytän kelloja, joita en niiden ilmestyessä edes 15v sitten olisi voinut kuvitellakaan ostavani. Kelloja, joista näkee helposti paljonko kello on, jotka eivät sisällä mitään turhaa taulussaan, ja jotka voivat olla myös arvometallikuorisia.
