Oma filosofia patinan suhteen menee kutakuinkin seuraavasti:
Vanhan kellon ollessa kyseessä, on vain sopivaa että vuodet siinä näkyvät. varsinkin 60 -lukulaisissa ja sitä vanhemmissa klassisen simppeleissä kellotauluissa tasaisen nätti ja joskus melko vahvakin patina on täysin sopiva lisä. Markoh:n Omega on loistava esimerkki, nätti kuin mikä! Kun taas siirrytään uudempiin, esim. 70-lukulaisiin värikkäisiin ja monimutkaisempiin tauluihin, tilanne kääntyy ainakin minulla päinvastaiseksi. Mitä kliinimpi, sitä parempi.
Kellosepän tauluhin ja osoittimiin tekemät jäljet eivät myöskään ole patinaa, vaikka sitä joskus myyntipalstoilla sellaiseksi väitetäänkin. Itseä myöskin risoo hieman esim. nämä "Ghost bezel" ynnä "Spider dial" -termit. Ei se auringon polttama insertti tai keittäny lakka mikään arvoa NOSTAVA tekijä saisi olla.
Pari omaa versiota aiheesta:
Zenith Cal. 40. Aika vahvasti mutta tasaisesti ikääntynyt kello. Me likes.
Breitling jostain 50-luvun alusta. Tässä vuosien lisäksi näkyy jo ainakin osoittimissa ihan korroosiotakin, joten vähän hyvän maun yli mennään jo. Mulle tämän pelastaa kuitenkin se, että kaikki on vielä paikoillaan, taulun merkintöjä ja vanhaa lumea myöten, joten kelpaa mulle. Kulunut kromikuori on sitten toinen juttu.