Kelloharrastajien keskuudessa vallitsee usein käsitys, että huokeat viisarinäyttöiset – eli mekaanisia osia sisältävät – kvartsikellot ovat pääsääntöisesti kertakäyttöisiä, eikä niitä kannata tai edes voi huoltaa tai korjata. Eli kello luultavasti käy moitteettomasti ainakin yhden paristonvaihdon ajan (5–10 vuotta), kunnes se kuluu loppuun ja heitetään roskiin.
Itseäni kiinnostaisi jossain määrin haastaa tätä käsitystä, ja toisaalta kuulla, mitä mieltä ammattikellosepät ovat asiasta.
Tässä keskustelun avauksessa tarkastelun kohteena tarkoittaisin huokella kellolla käyttökelloja, jotka ovat ovat nimekkäiden, lähinnä sveitsiläisten tai japanilaisten kellomerkkien valmistamia kokonaan tai koneistojen osalta. Eli sveitsiläisistä lähinnä kai ETA, Sellita ym. ja isot japsit Citizen/Miyota, Seiko ja Casio.
Jätetään siis ulkopuolelle aivan halvimmat markettikellot ja kaikenlaiset fashion brändit, ja keskitytään noin 200–500 € hintaluokkaan sijoittuviin kelloihin, joiden osalta itse kellojen näkyvä viimeistely alkaa olla hyvää tasoa ja materiaalit kunnollisia, ja niissä on yleensä ainakin vuoden tai kahden takuu.
Japanilaisessa kellossa kuori kenties naarmusuojattua titaania ja safiirilasi sekä aurinkokenno – sveitsiläismerkissä luultavasti joutuu tyytymään teräkseen, mineraalilasiin ja kertakäyttöiseen paristoon, sekä indeksit missaavaan sekuntiosoittimeen. (Tässä vaiheessa lukijalle varmaan valkenee, kumpaan ilmansuuntaan itse olen hieman enemmän kallellani valmistusmaan osalta.)
Hintaluokka on tietysti hienojen kellojen harrastajalle lähinnä vitsi, mutta toisaalta erittäin harva suomalainen laitttaa kelloon yli 500 €, ja lisäksi voi miettiä mitä muita teknisiä laitteita sillä rahalla saa. Esimerkiksi polkupyörässä, taulutelevisiossa, älypuhelimessa tai pesukoneessa on todella paljon enemmän valmistukseen kuluvaa materiaalia ja jo pelkästään logistiikka maksaa aivan toista luokkaa kuin mitättömän pienen kellon rahtaus ympäri maailman meriä.
Koneiston osalta puhutaan massavalmistetuista koneista, joissa pääpaino on toisaalta kustannustehokkuudessa, mutta toisaalta myös korkeassa tasalaatuisuudessa ja luotettavuudessa. Robotin työn jälkeen on ihmiskäden vaikea yltää suhteellisen yksinkertaisten mekaanisten laitteiden valmistuksessa. (Mekaaninen kello on kuitenkin yksinkertainen 1700-luvulta kotoisin oleva koje ja kvartsikoneisto vielä yksinkertaisempi. Vertaa vaikka auton moottoriin joka on kaikessa arkisuudessaan huomattavasti mutkikkaampi.)
Kun näin asiasta puhtaasti harrastusmielessä kiinnostuneena maallikkona (olen lukenut aiheesta netistä valtaisia määriä, katsonut liikaa kellonkorjausvideoita, ja joskus junnuna lukenut kelloseppäkoulun oppikirjan pariin kertaan kannesta kanteen kun harkitsin alalle hakeutumista) tarkastelen tällaisen koneiston rakennetta, niin huomio tietysti kiinnittyy seuraaviin oleellisiin eroihin laatu- ja luksuskoneistoihin verrattuna:
1. kaikenlainen esteettinen viimeistely loistaa poissaolollaan
2. koneiston pohjat sekä rattaat on pitkälti valmistettu synteettisistä materiaaleista (eli erityyppisistä muoveista) metallin sijaan
3. laakerikiviä on korkeintaan muutama jos yhtään.
Erittäin ynseästi näihin koneistoihin suhtautuvia näkemyksiä saa lukea pääasiassa sveitsiläisiin arvokelloihin erikoistuneilta kellosepiltä (esim. Kellohouolto Loppelan erinomaiset sivut).
On täysin ymmärrettävää, että kuka tahansa seppä huoltaa mielummin hienoa Omegaa kuin jotain Eco-Driveä, mutta tässä vaiheessa nostaisin esille sen tosiasian, että japanilaisista ainakin Citizenillä kaikista koneistoista on saatavilla huolto-ohjeet räjäytyskuvineen ja voitelukaavioineen, ja ne on on koottu ruuveilla täysin atomeiksi purettaviksi. Vaikka pohja olisi muovia, niin niihin on upotettu metallinen mutteri ruuveja varten, eli rakennetta ei voi pitää täysin kertakäyttöisenä.
Sen sijaan sveitsiläisen ETAn halvat koneistot (G10.211 krono jne.) todellakin on hitsattu umpeen niin, ettei niitä voi avata ja valmistaja ilmoittaa yksikantaan, että koneistoa ei voi huoltaa.
Onko tässä todella havaittavissa jonkinlainen kulttuuriero: japanilaisessa ajatusmaailmassa edullinenkin laite suunnitellaan huollettavaksi, vaikka sen huoltaminen ei välttämättä olisi taloudellisesti mielekästä. Jos uusi koneisto maksaa $35 niin suomalaisella palkkatasolla kellosepän työtunti tulee jo kalliimmaksi.
Joku kelloseppä voisi avata missä määrin kvartsikoneistossa muovi tai laakerikivien puute on oikea ongelma? Eli miten paljon tulee työpöydällä vastaan suhteellisen moderneista muovilaaduista valmistettuja rattaita jotka yksinkertaisesti ovat kuluneet loppuun ja kellon toiminta siitä syystä alkanut tökkiä? Vintaget ehkä asia hieman erikseen, vaikka toisaalta 40 vuotta vanha kvartsikone joka edelleen tikittää ilman mitään huoltoja ei käsittääkseni ole edes mikään harvinaisuus ja muoviosia on käsittääkseni ollut käytössä lähes kvartsin alkuajoista lähtien.
Joka tapauksessa itse arvostan ajatuksen tasolla, että mielikelloni koneistolle voidaan tehdä perushuolto (puhdistus ja voitelu) vaikka 30 vuoden päästä kun uusia koneistoja ei enää saa, vaikka sitten vikakorjaus ei onnistuisikaan. Tässä on ehkä myös jonkinlaista
ekoajattelua ja vanhanaikaista esineiden arvostusta taustalla: itse tykkään korjata ja huoltaa vanhat itseäni miellyttävät vaateeet ja muut, vaikka niiden rahallinen arvo olisi miten vähäinen.